Voiko aikuinen ihminen fanittaa? Sunnuntaina mittariin tuli 28 vuotta ja olen jossain mielessä ihan parhaassa fanitusiässä. Vaikka toki fanitus on vuosien mittaan muuttunut; teininä fanituksen kohteet taisivat olla lähes yksinomaan miehiä. Fanitin Apulannan Tuukka Temosta ja BSB:n Keviniä sekä Jim Morrisonia. Siihen aikaan MikroMikko -tietokoneemme hertta -peliä pystyi pelaamaan kolmen itse nimeämänsä vastustajan kanssa ja kävin ääneen keskustelujakin Tuukan ja Kevinin kanssa. Joskus hävisin myös tahallani.
Lisäksi teini-iässä koin vahvaa yhteiskunnallista heräämistä. Fanituksen ja ihailun kohteet pääsivät rokkareiden ohella myös seinälle julisteissa. Martin Luther King jr., Mahatma Gandhi, JFK ja Anne Frank herättivät suuria intohimoja. Ylipäätään voi ehkä todeta, että fanitus ja ideat sen takana olivat kohtalaisen mustavalkoisia. Vaikka eiväthän nuo omat fanituksen kohteet huonoja olleet! Päinvastoin. Nykymaailman menoa mitenkään erikseen paheksumatta on silti mainittava, että ehkä Paris Hiltonin tai tosi-tv -tähtien kaltaiset "roolimallit" ja idolit ovat vähän huolestuttaviakin esikuvia teini-ikäisille tytöille. (Vai fanittaako kukaan enää Paris Hiltonia? Ketä nykyteinit ihailevat? Nälkäpelin Katniss ei muuten ole mitenkään kehno vaihtoehto.)
Fanitus on kuitenkin edelleen elämässäni ajankohtaista. Esikuvat ovat ehkä monipuolistuneet, vaikka monet edustavat edelleenkin aika yksisilmäistä idealismia. Tässä nyt aivan epämääräisessä järjestyksessä fanitukseni kohteita.
Oih Oprah. En ole vieläkään pystynyt katsomaan Oprah'n viimeisiä jaksoja. On pakko myöntää, että fanitan Oprah'ia valtavasti. Hän on käyttänyt valtavaa menestystään hyvään; nostanut esille vaikeita asioita ja teemoja, joista yleensä vaietaan. Oprah on empaattinen, hauska, älykäs ja ehdottoman tinkimätön. Hän ei myy periaatteitaan - osittain tietysti siksi, että on yksi niistä harvoista ihmisistä maailmassa, jolla on varaa pitää niistä kiinni. Oprah'ssa minuun vetoaa myös hänen henkisyytensä; maailmankatsomus, jonka mukaan kaikki, minkä lähetämme maailmaan palaa meille moninkertaisena. Muutos lähtee meistä itsestämme ja asenteestamme. Jokin siinä resonoi minussa syvästi. Milloin OWN:n ohjelmat rupeavat näkymään Suomessa?!
Suomen oma Tarja Halonen herättää niinikään vahvoja fanituksen tunteita. Tarja rikkoi niin monta lasikattoa, että perässä on vaikea pysyä. Hän otti koko presidenttiytensä ajan kantaa rohkeasti oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta. Tarja on ihana ja lämmin, mutta samalla raju. Uransa alkuvaiheissa Tarja ei suostunut miesten kyykytykseen (ja on muistettava, että Suomi oli silloin hyvin eri näköinen maa). Hän on myös kissaihminen. Siksi fanitan.
Poliitikot ovat toisaalta haastavia fanituksen kohteita. Poliitikon työhön kuuluu kompromissien tekeminen ja jotkut tekevät niitä enemmän kuin toiset. Ihailen suunnattomasti tinkimättömyyttä ja sitä, että periaatteista pidetään kiinni. Samalla olen aina avoimen keskustelun ja diplomatian kannalla; kuitenkin on asioita, jotka ovat yksiselitteisesti oikein tai väärin. Tällöin vaatii usein rohkeutta ajaa niitä, vaikka joutuu kohtaamaan vastustusta eri tahoilta. Hillary Clinton on täydellinen esimerkki naisesta, jolla on munaa. Hän on pärjännyt miesten maailmassa - maassa, joka on Suomea paljon konservatiivisempi ja takaperuisempi kun puhutaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Samalla Hillary on uskomaton diplomaatti, joka herättää arvostusta istuessaan mihin tahansa neuvottelupöytään. Hillary uskaltaa puhua ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta silloinkin kun nuo teemat ovat epäedullisia kauppasuhteille. Kotimaassaan Hillary ajoi julkista terveydenhuoltoa (tai ei välttämättä julkista, mutten tiedä miten tuo "universal healthcare" kääntyisi.. ehkä kaikille kuuluva terveydenhuolto?) jo yli vuosikymmen ennen Obamaa. Tuolloin hanke torpedoitiin, mutta fanituksen arvoista on tietysti myös peräänantamattomuus; se, että nousee tappiosta ja taistelee sen jälkeen kahta kovemmin.
Sitten Nelson Mandela. (Tässä vaiheessa huomaan, että ei se teini-iän idealismi ole tainnut kuitenkaan karista mihinkään..) Ihmiset, jotka ovat nousseet yli-inhimillisistä vaikeuksista antamatta niiden katkeroittaa itseään herättävät aivan äärimmäistä kunnioitusta ja ihailua. Mandela on yksi tällainen ihminen (on toki mainittava, että fanitan monia tällaisia ihmisiä myös omassa lähipiirissäni. Se taitaa olla jo toisen blogipostauksen aihe.). Mandela on kokemansa vääryyden jälkeen voinut tehdä yhteistyötä kansansa sortajien kanssa ja löytää rakentavia ratkaisuja ja avata dialogia.
Anteeksianto ansaitsee myös fanitusta. Etelä-Afrikan Desmond Tutu on malliesimerkki tästä. "Ainoa tie eteenpäin on anteeksianto", hän sanoo. En tiedä pystyisinkö itse nousemaan vääryyden jälkeen. Desmond Tutulta löytyy muutoinkin rajattomalta tuntuvaa viisautta. Yksi lempiquotseistani onkin:
"If you are neutral in situations of injustice, you
have chosen the side of the oppressor. If an elephant has its foot on
the tail of a mouse and you say that you are neutral, the mouse will not
appreciate your neutrality."
Tämä on teema, jota olen miettinyt todella paljon. Minulla on krooninen ja ärhäkkä allergia ihmisten lammasmaisuutta kohtaan. Suomalaisessa kulttuurissa tuntuu olevan hyve vailla vertaa pysyä asioiden ulkopuolella. Yritämme olla objektiivisia ja puolueettomia myös tilanteissa, joissa on ilmiselvää epäoikeudenmukaisuutta. Yritämme tehdä kompromisseja, jossa molempien osapuolten intressit otetaan huomioon. Mitä järkeä tässä on, jos toinen osapuoli on uhri ja toinen alistaja? Jos toinen osapuoli on oikeassa ja toinen väärässä? Lopulta päädymme "puoluettomuuden" kautta aina lähemmäs epäoikeudenmukaisuutta. Osaisinpa vielä asetella sanani niin kauniisti kuin Desmond Tutu. Minulla nimittäin tuppaa vähän kiehahtamaan.
Fanitan ankarasti Afganistanin Malalai Joyaa. Hän on nuori naiskansanedustaja, joka on puhunut rohkeasti mm. valtaapitäviä sotaherroja vastaan ja naisten oikeuksien puolesta. Joya elää kotimaassaan jatkuvan kuolemanuhan alla. Häntä on uhkailtu ja hänet on yritetty tappaa. Näin Joyan puhumassa Tampereella muutama vuosi sitten ja hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Julkisuudessa on häntä on sanottu Afganistanin rohkeimmaksi naiseksi. En tiedä, voiko tuollaista väitettä todentaa, mutta ei hän arvonimestään kaus jää.
Voisin fanitella myös hieman Sean Penniä. Miestä, joka uskaltaa ottaa kantaa. Penn tekee taidetta vaikeista teemoista, osallistuu ärhäkkäästikin yhteiskunnalliseen keskusteluun eikä yritä miellyttää ketään. Pennin huumorintajutonkin suhtautuminen asioihin, joista hän todella välittää muistuttaa minua lisäksi itsestäni. Aina ei jaksa naurattaa.
Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä...
Ah, Nigella. Tämä saattaa tuntua hieman irralliselta lisäykseltä listaan, mutta vakuutan, että Nigella Lawsonia kohtaan tuntemani lähes hekumallinen fanitus on totisinta totta. Nigella on kaunis, sensuelli ja tekee uskomattoman hyvää ruokaa (ja auttaa meitä muitakin tekemään sellaista!). Nigella on body confidence -ihanteeni, joka herkuttelee ja on täydellisen sinut itsensä kanssa. Lisäksi Nigellan elämässä on ollut suuria tragedioita, joista hän on selvinnyt arvokkuudella ja vahvuudella. Hän on business-nainen, joka on kuitenkin myös pehmeä ja ehdottoman hauska.
Eihän kaiken tarvitse olla niin vakavaa. Elämä voi olla myös ihanaa!
Noin. Siinäpä hieman fanitusta viikon keskelle.
Kiinnostaa myös tietää, ketä te fanitatte ja ketä missään nimessä ette? Saiko lista nyökyttelemään tai kenties puremaan hammasta?
