maanantai 20. elokuuta 2012

Lomamuistoja Tukholmasta.

Kun näitä kuvia katselee, niin oikein kouriintuu kuinka kuiva loma meillä olikaan. Muistellaan nyt silti, kun aiemmin menin lupaamaan.
Erittäin chic -iltapala vanhassa kaupungissa. Ramlösaa ja prinsessakakkua.
Jatkoimme siis Maarianhaminasta laivalla Tukholmaan, jossa viivyimme kaksi yötä. Oikeastaan emme tehneet ylipäätään mitään hirveän järkevää. Halusin käydä alennusmyynneissä ja kävelimmekin itsenäisesti kaupoille kumpanakin päivänä. Minä sain rakon jalkaan ja polvikin oli kipeä. Toisena iltana kuitenkin kävelimme Gamla Staniin tuolle yllä näkyvälle iltapalalle.

Kolmannen päivän aamupäivästä kävelimme Humlegårdeniin syömään mansikoita.
Ehkä kiinnostavin nähtävyys koko Tukholman matkalla olivat ihanat tukholmalaisiskät, jotka partioivat Humlegårdenissa trendikkäiden lastenvaunujen kanssa. Emme nähneet ainoatakaan äitiä ulkoiluttamassa vauvaa! Ja isiä oli paljon! Näimme jopa neljän iskän porukan, jotka kaikki istuivat lapsineen ja vauvoineen puiston penkeillä ja juoruilivat. Whaaat?! Kuinka ihanaaa! Milloin tämä rantautuu Suomeen?
Kävimme myös pienellä veneretkellä Tukholman ympäri, mutta en hirveästi muista siitä mitään.

Illalla hyppäsimme Viikkarin kyytiin ja palasimme buffetin kautta Turkuun. Huoh. Siinä se loma sitten olikin. Onneksi viikon päästä on edessä Istanbulin matka kahden ihanan ystävän kanssa. Todella tarvitsenkin juuri nyt välittömästi vähän lämpöä, kulttuuria ja hyvää seuraa.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Vapaus kulkea kadulla.

Vähän aikaa sitten siskoni linkitti minulle mielenkiintoisen dokumentin. Valitettavasti pätkä on poistettu YouTubesta, alla on kuitenkin the Guardianin sivuilta löytyvä lyhyt traileri. 20 minuutin dokumentin on siis tehnyt belgialainen nuori elokuvaopiskelija Sofie Peeters, joka kuvaa Brysselin kaduilla tapahtuvaa seksuaalista ahdistelua ja häirintää. Toivon todella, että dokumentti löytyisi vielä kokonaisuudessaan netissä. Lupaan etsiä säännöllisesti ja vinkata täällä heti, jos dokumentti ilmaantuu taas jakeluun tekstitettynä.

Dokumentissa näytetään naisten kokemuksia seksuaalisesta ahdistelusta ja se on aiheuttanut valtavasti keskustelua Belgiassa (ja muissakin Euroopan maissa). Maahanmuuttajavoittoisella alueella asuva Peeters kertoo joutuvansa seksististen kommenttien, ehdottelujen ja loukkausten kohteeksi päivittäin kotinsa ulkopuolella. Hän sai filmiä kuvatessaan valtavasti yhteydenottoja naisilta, jotka kärsivät samasta ilmiöstä. Naiset kertovat dokumentissa kuinka ovat muuttaneet käyttäytymistään, pukeutumistaan, käyttämiään reittejä ja kulkuvälineitä välttääkseen ahdistelun. He eivät enää käytä hameita tai mekkoja, he kääntävät katseensa alas ohittaessaan katujen varrella aikaa viettäviä miesjoukkoja ja pitävät korvissaan kuulokkeita, he kulkevat nopeasti ja pelokkaana miesjoukkojen ohitse ja joutuvat silti kuuntelemaan viheltelyä, huutelua ja säännöllisesti myös huorittelua. Dokumentissa on trailerin mukaisesti käytetty myös piilokameramateriaalia. Peeters kulkee kadulla mekossa ja farkuissa ja saa osakseen aivan kaameaa ja alentavaa käytöstä. Vaatetuksella tai provosoinnilla ei ole mitään tekemistä huomion saamisen kanssa.

Peeters kuitenkin myös haastaa huutelijat; hän käy kysymässä miesporukoilta miksi he käyttäyvät noin, miksi he huutelevat loukkauksia naisille ja mitä naisen pitäisi tehdä, jotta välttyisi kyseiseltä käytökseltä. Vastaukset ovat aivan järkyttäviä; miesten mukaan naisen pitää kulkea kadulla miehen kanssa, käyttää vihkisormusta ja pitää suunsa kiinni. He väittävät, että naiset eivät tunne itseään naisiksi, elleivät saa huomiota ulkonäköönsä liittyen. Hameen käyttäminen on heidän mukaansa viesti siitä, että nainen haluaa miesten lähentelevän itseään. Lisäksi dokumentissa esiintyy monta kertaa arabimiehiltä kuulemani kommentti: länsimaiset naiset saattavat antaa seksiä, jos sitä pyytää suoraan. Mies myöntää, että 99 %:lla kerroista lähestymistapa ei toimi, mutta ainahan voi toivoa sitä yhden prosentin osumista omalle kohdalle (tuo länkkärinaisten kevytkenkäisyys on niin pinttynyt urbaanilegenda arabimiesten keskuudessa, että usko siihen on epäilemättä vankka).



Ilmiö on varmasti monelle ulkomailla asuneelle tuttu; ja valitettavasti tämä ei ole vierasta enää Suomessakaan - ainakin Helsingissä on paikkoja, joissa nainen saa osakseen epämiellyttävää huomiota täysin pukeutumisesta tai käyttäytymisestä riippumatta (mm. rautatieasema on nykyään tällainen paikka). Belgiassa Peetersiä on syytetty myös rasismista, koska suurin osa (lue: kaikki) huutelua dokumentissa harjoittavista miehistä on maahanmuuttajia ja muslimeita. Itse en voi ymmärtää rasismi -kortin käyttöä tässä yhteydessä; kyseessähän on täysin validi ja dokumentoitu kokemus. Miten sen julkistaminen voisi tehdä kenestäkään rasistia? Dokumentissa myös mainitaan, että yksi syy naisten haluttomuuteen puhua asiasta on juuri rasistiksi leimaantuminen. Jopa pakit saanut ehdottelija huutaa naisen perään tämän olevan ensin huora ja sitten rasisti! (Tässä vaiheessa koen tarpeelliseksi sanoa, että huutelua, ahdistelua ja kähmintää esiintyy aivan epäilemättä myös suomalaismiesten ja länsimaalaisten miesten taholta enkä mitenkään halua sitäkään ilmiötä puolustella.)

Näytin pätkän myös Mikolle, joka oli aivan järkyttynyt siitä missä mittasuhteissa huutelua tapahtuu. Olin kertonut Mikolle omista kokemuksistani kun asuin Pohjois-Marokossa (käytännössä espanjalaisessa Melillan kaupungissa) vaihdossa ollessani, mutta hän ei ollut täysin uskonut kuinka laaja-mittaista ahdistelu voi olla. Luulen, että ilmiön laajuus ja rajuus yllättää aika monet länsimaiset miehet.

On vaikea kuvailla, kuinka alentava ja rankka kokemus huutelun kohteeksi joutuminen oikeasti on. Minulle on vihelletty ja kissitetty kuin eläimelle. Olen nähnyt miesten kourivan etumuksiaan ja lipovan huuliaan - jopa avoimesti masturboivan. Pahinta ehkä silti on huutelu tai korvaan kuiskailukin. On uskomatonta kuinka paljon valtaa näin käyttäytyvillä miehillä tai miesjoukoilla on naisia kohtaan. Tulee häpeän tunne, ajatuksia siitä, tekeekö jotain väärin kun saa tällaista kohtelua osakseen. Lopulta omaa käytöstä ja ulkonäköä muokkaa, jotta olisi vähemmän "provosoiva" ja ehkä viimeinen etappi on se, että rajoittaa omaa ulkona liikkumistaan, välttelee yksin kaupungille lähtemistä ja tuntee olonsa turvalliseksi vain miehen seurassa. Ja ehkä tämä olikin vallankäytön viimeinen tavoite?

Halusin kovasti kirjoittaa tästä sappeani ennenkin kiehuttaneesta aiheesta. Olen ollut joskus niin täynnä raivoa, että pienikin kommentti olisi saanut aikaan todellisen huutomaratoonin. Marokossa tunsin itseni aika voimattomaksi, koska yhteinen kieli puuttui. Suomessa törmäsin niinikään kissittelyyn lasipalatsin kulmalla kun odotin muutaman minuutin Mikkoa ennen elokuviin menoa. Olin häkeltynyt, mutta jäi v****ttamaan, etten huutanut suoraa huutoa "MINULLA ON OIKEUS KULKEA KADULLA ILMAN HÄIRINTÄÄ". Ensi kerralla olen valmis.

Ajatuksia? Kommentteja? Otetaan vastaan. Toivon keskustelua!

maanantai 13. elokuuta 2012

Vuosipäivä.


Tii<3Mi täyttää tänään yhden vuoden.

Kuvat by Ulla Tuulia Nikula
Vuosi on mennyt niin nopeasti ja siihen on mahtunut niin paljon tapahtumia ja elämää. Mutta en ole koskaan ollut onnellisempi.
Tänään juhlitaan maltillisesti; meillä on edelleen käyttämättä häälahjaksi saatu lahjakortti, joka menee tänään vanhaksi. Menemme siis astiaostoksille. Mikko toi äsken kukkia (pinkkejä neilikoita, eli samoja kuin hääkimpussa) ja koska Wikipedia tulkitsee ensimmäisen hääpäivän periaatteessa pumpulihääpäiväksi, tilaan meille joutsenen isot untuvatyynyt, jotka tulevat kun tulevat.

Hyvää hääpäivää, rakas!

torstai 2. elokuuta 2012

Lomamuistoja Maarianhaminasta.

Parin viikon takainen loma on enää muisto, mutta pari lomakuvaa haluan silti kanssanne jakaa. Meillähän oli Mikon kanssa yksi säälittävä viikko yhteistä lomaa ja käytimme sen lähimatkailun merkeissä. Ajelimme Kokkolasta Porin kautta Turkuun ja seuraavana aamuna jatkoimme Silja Linen kyydissä Maarianhaminaan, jossa vietimme päivän ja yön.














Päivän pääohjelmanumero oli pyörien vuokraaminen. Ajelimme Maarianhaminan kaupungin ympäri ja nautimme hellepäivästä. Olemme molemmat vierailleet Ahvenanmaalla viimeksi lapsena ja Maarianhamina oli yllättävän ihana paikka. Kaikki oli nättiä ja kesäistä, meri on läsnä joka puolella. Pienen maistiaisen tulos oli se, että hinku kasvoi päästä saaristoa tutkimaan ja vaikka mökkeilemään vähän pidemmäksikin aikaan.

Pidimme paljon taukoja ja hengailimme erilaisilla merenrantapaikoilla. Pyöräretken jälkeen itseasiassa nukahdimme hotellihuoneeseen muutamaksi tunniksi ja vasta iltakymmeneltä könysimme keskustaan etsimään iltaruokaa.

Seuraavana aamupäivänä kävimme lähinnä kävelemässä Maarianhaminen pienessä keskustassa ja katselimme vähän kauppojakin. Keskustasta löytyy idyllinen Bagarstäganin kahvila, jossa oli tarjolla vaikka kuinka houkuttelevia herkkuja lounaasta kakkuihin. Aamupäiväisen kahvilavisiitin tarkoitus oli kuitenkin Ahvenanmaan pannukakku, joten sitä myös tilasimme.

Täytyy myöntää, ettei ollut mitään tietoa, mitä tuo "sviskon kräm" oikein on, mutta myyjä sanoi sen olevan perinteinen päällinen pannarille. Paljastui, että ahvenanmaalaiset nauttivat pannarinsa luumuhillon ja kermavaahdon kanssa. Nam. Vähän jouluista, mutta Nam!


Aamupäiväisen pannarin jälkeen jatkoimme laukkuinemme terminaaliin, josta matka jatkui Tukholmaan.

Kiitos aurinkoisesta vastaanotosta Maarianhamina. Tulemme toistekin!